So if it wasn't a risk, was it a chance?

No niin, mun on aika paljastaa mua jo pari viikkoa kutitellut asia, jonka tahdoin pitää salaisuutena. Aloitanpa aivan alusta, eli pari viikkoa sitten istahdin kahvipöytään, jossa äiti luki lehteä. Äiti naurahti ääneen jotain liittyen ilmoitukseen kuorosta, joka haki uusia laulajia. Mielenkiintoni herätti fakta, että kuoro tituleerasi itseään Pohjois-Euroopaan tai ainakin Pohjoismaiden suurimmaksi viihdekuoroksi ja niinpä kerrankin päätin elää hetkessä ja soitin mukaan liitettyyn puhelinnumeroon. Puhelimessa vastasi oikein mukavaksi osoittautunut kuoronjohtaja, joka varasi mulle ajan koelauluihin. Siitä alkoi viikon mittainen harjoittelukausi, jonka aikana muun muassa lauloin molemmille mun vanhemmille kappaleen, jonka aioin laulaa koelauluissa. Voi luoja, mua ei oo ikinä jännittänyt niin paljon kuin niille laulaessa! Ollaan meidän entisen bändin kanssa esiinnytty koulun konsertissa, ja sekin tuntui paljon helpommalta silloin kuin miltä toi nyt.

Torstaina koitti koelaulupäivä ja olin koko päivän levoton ja täpinöissäni. Kun kello kävi seitsemää ja pääsin Villen ja Empun kynsistä mystisesti livahtamaan, olin lähellä jänistää koko homman. Mulla oli äänikin yhtäkkisen harjottelujakson jäljiltä painuksissa ja kuulostin oikeesti vähän korsteenilta laulaessani matalalta. No lähettelin Aapolle paniikkiviestejä ja tapansa mukaan se sai mut rauhoiteltua. Koelaulutilanne itsessään osoittautui paljon vähemmän jännittäväksi kun omille perheenjäsenille laulaminen, sillä kuoronjohtaja oli huumorintajuinen ja ystävällinen ja sanoi jopa mulle, etten kuulostanut jännittävän ollenkaan. Koko juttu taisi kestää parisenkymmentä minuuttia, kun ensin siinä odottelin aikani päästäkseni sisään. Lähdin sieltä itseni voittaneena ja oikeastaan olin jo jollain tasolla hyväksynyt ajatuksen, etten todennäköisesti pääse sisään, sillä hakijoita oli paljon. Tieto hyväksymisestä tai ulosjäämisestä piti ilmoittaa parin päivän sisään, ja kuumottelinkin torstaista asti sähköpostiani jatkuvasti. Kunnes tänään, 4:28, tuli sähköpostiini viesti, joka alkoi näin:

Jouduin lukemaan viestin kolmesti läpi ennekuin uskoin sen todeksi. Huomasin, että minun lisäkseni sähköposti oli mennyt vain kahdelle muulle ihmiselle. Tästä päättelin, että meitä taisi päästä sisään vain kolme. Hakijamäärästä en ole täysin varma, mutta ainakin 20 on täytynyt hakea koelauluajoista laskettuna. Mä pääsin sisään. APUA. Tervehtikää kuoron kuopusta! 

Harjoitukset pidetään kerran viikossa, ja ne alkavat jo ensi viikolla. Ikävä kyllä harjoitukset ajoittuvat täydellisesti innostajakoulutuksen päälle, joten jouduin valinnan eteen. Odotan silti mielenkiinnolla, mitä tästä seuraa, löydänkö paikkani kuorossa ja onko se oikea paikka mulle ylipäätään. Laulaminen on jo itsessään asia, josta oon aina tykännyt ja yläasteen lauloinkin kuorossa ja soittelin ja lauloin myös bändeissä. Joka tapauksessa mun potentiaali on nyt todistettu edes olemassaolevaksi, ja jo pelkästään siitä saan syytä hymyyn. Lisäksi oon jollain tasolla tyytyväinen voidessani jatkaa suvun musikaalista perintöä edes jollain lailla. Mutta nyt taas kirjojen pariin, pidän teidät ajantasalla. :)

Because fuck you that's why

Saatan olla maailman tylsin ihminen, mut mulle ei oikeastaan oo tapahtunu sen suurempia sen jälkeen, kun tänne viimeksi kirjottelin. Jos jotain mainitsen, niin oltiin tossa eilettäin rantsussa, kun niin nätin ilman iski. Meille seuraa pitivät muutama Jeesuksen avulla ihmeparantumisen kokenutta herrasmiestä ja näiden jälkeen hieman kuppia nauttinut herrashenkilö, joka valitsi joukostamme juttujensa kohteeksi  mielestään potentiaalisen tulevaisuuden insinööri-ihmeeen Trin. Hieman suunpieliä nyki, kun keskustelu toisinaan eteni suurinpiirtein näin:

"Aion ostaa niityn. Tiedätsä mikä on niitty?"

"Joo kyl mä tiedän mikä on niitty." 

"Niitty on sellanen..."

Kortti, josta tossa oikealla on kuva, oli Villen vaivalla rustattu synttärikortti, vaikka itse syntymäpäiviä ilmeisesti juhlimmekin vasta ensiviikon puolella. Asiasta kukkaruukkuun, kouluumme saapui täksi vuodeksi huimat 9 uutta vaihto-oppilaista, joista kahden kanssa oon jutellu vähän. En tiedä, minkä vuoksi ne on mun mielestä niin jännittäviä. :-) Eri kulttuurit vaan on todella kiehtovia!

Mut okei, uskon että joku teistä tietää tunteen kun sanon, että mun ympärillä on pari sellaista ihmistä, jotka ottaa muhun kontaktia aina silloin, kun ne tarvitsee jotain. Ja jotenkin mä vaan olen äärimmäisen kyllästynyt siihen. Oon luonteeltani sen verran kiltti, etten haluis käännyttää ketään mun luolta, ja nää henkilöt on selvästi huomannu sen tai sit niillä vaan muutenkin on tapana ottaa ihmisistä kaikki hyöty irti. Mä haluaisin yksinkertaisesti tietää, minkä takia. Okei mä ymmärrän sen, että jos tällänen henkilö, jonka kanssa aiemmin oon ollu hyvissä väleissä ja sit sen elämässä tapahtuu jokin tragedia, ottaa muhun yhteyttä. Ja se on oikeestaan suht fine. Mut ei niin kauan aikaa sitten muhun otti yhteyttä kaveri, joka ei ollut puhunut mun kanssa about puoleen vuoteen. Tää kaveri oli ottanut exänsä kanssa pahasti yhteen ja tuli nyt kertomaan mulle tästä. Tottakai yritin olla tukena sun muuta, mut jotenkin mulla nousi itsekkäästi pintaan ärtymys. Oonko mä sitten jokin esine, jonka voi ottaa esille, jos sitä sattuu tarvitsemaan? Ja jälleen olisin ymmärtänyt, jos kyse olisi ollut siitä, että tää kaveri ois halunnu taas olla enemmän tekemisissä ynnä muuta. Mutta ei, tän kyseisen kummallisen kohtaamisen jälkeen: ei mitään. Vilkutus, tervehdys, small talk. Siinä kaikki huomio, minkä oon tältä henkilöltä osakseni saanut sen jälkeen, kun toinen sai sydäntänsä purkaa mulle. Mun pointti ei nyt ole se, ettei mun ystävyys olisi niin kutsutusti pyyteetöntä, sillä se on, mut en vaan pidä siitä, että ensin mut ditchataan ja sit tarvittaessa mulle sitten tullaan avautumaan. Kuulostan katkeralta, mut oon vaan niin korvia myöten täynnä ihmisiä, jotka käyttää mua hyväkseen. Toivon ja tiedän, että nää ihmiset tiedostaa sen itse. Lainatakseni Irinaa; mistä sait sen käsityksen, et noin voi tehdä toisille?

And these promises broken, 

Deep below 

Each word gets lost in the echo 

So one last lie I can see through 

Kukaan ei saa tietää, mitä aattelen

Eilettäin vietettiin kolmen kaverini, Milan, Empun ja Ronjan 18-vuotissynttäreitä. Emppu ja Ronja tosin täyttivät vuosia jo alkuvuodesta, mutta silloin suunnitelmat juhlista peruuntuivat. Kutsutuista henkilöistä osallistuviksi oli ilmoittautunut 34 henkilöä, mutta lopullista saapuneiden lukumäärää en osaa varmaksi sanoa. Nyyttäriperiaatteella saatiin aikaiseksi komea napostelupöytä ja ohjelmaksi tytöt olivat keksineet humalapankin, jonka idea siis oli, että jokainen osallistuja antoi mukaan yhden juoman, ja kun osallistujat oli kerätty, joku piilotti pihaan post-it-lappusia. Tälläisen löytäessään tuli se palauttaa ja palkinnoksi sai jonkin juoman. Parhaat juomat menivät tietysti ensin. :-) Oli todella kiva nähdä vähän vanhempia kavereita täältä kotikonnuilta, kun nykyään tulee niin paljon pyörittyä Järvenpäässä. Ilta oli kaikin puolin mukava, tuli tutustuttua muutamaan uuteen ihmiseen, tanssittua, puhuttua henkeviä ja katseltua tähtiä. Toivon todellakin, että tuolla porukalla vielä jonkinmoiset kekkerit järjestyy! 

Haters gonna hate, mut mun oli aivan pakko saada tollanen collagehaalari! Se on tosi lämmin ja varmasti mukavin vaate, jota oon ikinä pitäny. Vaiheilin älyttömästi Ziperallin, OnePiecen ja jonkun halpiksen välillä, mut lopulta päädyin niistä viimeiseen todetessani, että tuskin tuun ikinä tuota missään julkisilla käyttämään. :-) Mulla on muutenkin aivan järkyttävä shoppailuvimma just nyt, ja noi alennusmyynnit lietsoo mua entisestään. Yritän parhaillaan kiristää kukkaroni nyörit kiinni ja säästää edes ne muutamat jäljellä olevat pennoset.

Tänään on varmaankin ohjelmassa äidin kanssa tyttöjenilta, kun nuo perheen miehet lähti mettään samoilemaan. Aamusta metsästettii äidin kanssa mulle istuintyynyjä lattialle, ja ihastuin ylipaljon tollaseen Ihaaseen, joka mun sitten oli pakko saada. Onneks löyty myös yks varsinainen istuintyyny, jee! En ymmärrä miten nyt, kun mun tarkoituksena on tehdä kevyempiä postauksia, mulla  tätä settiä taas riittäis. :-) No mutta jos sitä yrittäis vähän enkunkirjaa vilkaista!

Kuvassa kaikki omistamani kynsilakat. Vastaus mulle joskus esitettyyn kysymykseen :-)

Muutoksen tuulet

Tän kuvan tarkoitus on puhtaasti kiinnittää huomionne ja olla anteeksipyytävä

Jo oli aikakin mun ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä kunnon uudistus tälle blogille. Heivasin tumman ja tylsän ulkoasun ja inspiraatiotani seuraten tuunasin mallin uuteen uskoon, joka mielestäni on hieman selkeämpi ja ennen kaikkea valoisampi. Kuluneen vuoden aikana huomasin myös pitkät tekstit hyvin vaativiksi, sillä ne vievät paljon aikaa ja näin hyvin paljon turhaa vaivaa niiden eteen. Lisäksi blogin päivittäminen tuntui työläältä ja paikoin jopa tylsältä, kun vaadin itseltäni tämän suhteen niin paljon. Siksi olen päätynyt siihen, että aion jatkossa kirjoittaa lyhyempiä tekstejä ja ehkäpä erilaisista aiheista. Luulenpa, että tämä tarkoittaa myös video- ja kuvamateriaalin prosentuaalisen osuuden nousua. Vaikka tekstit tulevatkin olemaan tästä lähtien erilaisia, jätän silti vanhemmat julkaisut näkyville. Tekemilläni muutoksilla toivon saavani blogi-innostukseni takaisin ja lisäksi vastaamaan saamiini huomioihin siitä, että kirjoitan harvoin. Jospa nyt jaksaisin keskittyä tähänkin :-)

Ja nyt täytyy kyllä tunnustaa, etten saanut koko lomani aikana itsestäni irti yhtään postausta yllämainituista syistä. Kangistuin liiaksi kaavoihini typerän vaatimustasoni kanssa. Lisäksi olen ollut kiinni töissä niin, että vapaita viikkoja kahdesta ja puolesta kuukaudesta kertyi kaksi, joista toinen meni rippileirillä pikkuisia kaitsemassa. Aika paljon vietin (yllättäen) aikaa Aapon kanssa. Eilettäin itseasiassa palasin viikon reissulta Kajaanista, jossa ukkosmyrskyt vainosivat meitä. Onnistuin jopa kerran saamaan sähköiskun patterista, kun anoppilassa iski tien toiselle puolelle salama.

En haluaisi vielä käyttää termiä "syksy", mutta käytännössä kesäloman loppuminen merkitsee mulle syksyä. Ja kuten joka syksy tai syyslukukauden alku, mulla on jännittynyt ja odottava olo. Tässä vuoden ajassa on jotain, mikä merkitsee mulle muutoksia ja uuden ajan alkua. Ehkä mun uusi vuosi ei olekaan uutena vuotena vaan joka syksy. Osasyy muutokseen on varmaan se, että sinnikkään vuoden punaisten hiusten ylläpidon jälkeen mä viimein kyllästyin. Tuloksena on tällänen astetta tummempi, ruskeansävyinen tukka, johon vähän piilotin mustaakin. Tiedä häntä, pysyykö tämä ruskeana, mutta ainakin toivon niin. Vaikka sinällään ylioppilaskirjoitukset eivät ikävä kyllä ole muuttuja, ne saa mun olon hermostuneeksi myös. Kuten ystävilleni sanoin, joka hetki kun en varsinaisesti tee jotain, ne palaa mun mieleen painostavina ja ahdistavina. Voi, kunpa ne olis jo ohi. Kouluhan mulla alkaa huomenna ja suhteellisen rento jakso tulossa edelliseen aiheeseen nojaten, kesällä kun ei juuri lukuaikaa riittänyt.

Toivon, että selitykseni on riittävä ja te muutamat lukijat vielä jaksatte toivoa, että tekisin parannuksen. :-) Nyt nukkumista miettimään. Hyvää koulunalkua!