You were gone in a flash

I'm so happy 'cause today

I found my friends

They're in my head

I'm so ugly, that's okay

'Cause so are you

Mun täytyy kirjoittaa hahmokuvaus meidän tarinaan. Aivan, eipäs. Keskiviikkona nuorteniltaan kanssasi. Ei, ei sittenkään. Hei siellä sä olet, tulen sun luo... Ai niin, en taida.

Pitkään jatkunut hyvä mieleni sai hetkeksi jäädä, kun ystävättäreni tuli eilettäin keskustelemaan kanssani messengerissä. Ensin hän mainitsi asian, joka sai minulla hieman korvat luimuun tavastani. Myönnän, etten vastauksellani ollut erityisen ystävällinen. Reaktioni ei ollut hänen mieleensä ja tämä sai aikaan ryöpyn hyökkäävää syyllistämistä siitä, että olen ollut häntä kohtaan liian holhoava. Ensialkuun ajattelin, että okei selvä, pidän mielessä, mutta hän toisti itseään ja sai lopulta minulle aikaan äärimmäisen surullisen olon. Surullisen useastakin syystä.

Ilmeisesti käytökseni oli tuntunut hänestä ikävältä jo jonkin aikaa. Hän kertoi ymmärtäneensä tunteensa vasta muutaman päivää sitten, mutta sivulauseessa hän mainitsi tuolloin nimeämättömän negatiivisen tunteen vaivanneen häntä jo miltei kuukauden takaisesta erimielisyydestä lähtien. Äkkiä tunsin oloni hyvin petetyksi ja pettyneeksi. Miksei hän vain ollut maininnut asiasta, edes siitä pahasta tunteesta? Olenko todellakin niin pelottava, ettei mulle uskalla puhua?

Kyseenalaistin taitoni olla ystävä. En todellakaan tiennyt aiheuttavani tuollaisia fiiliksiä henkilössä, josta olen ainoastaan yrittänyt pitää huolta. Ihmisessä, jonka sirpaleita olen kerännyt, kun maailma on kohdellut häntä kaltoin. Ihmisessä, jota olen yrittänyt suojella, kun kukaan muu ei ole niin tehnyt vaikka syytä olisi. Ihmisessä, jonka kuvittelin olevan minulle rehellinen. Ihmisessä, joka on aina luvannut olla minulle peili silloin, kun olen idiootti.

Jotenkin tää keskustelu sai mut itkemään. Ymmärrän olevani se, joka on tehnyt väärin, mutta se ei silti tarkoita, etteikö surettaisi. Silti aion pysyä susta kaukana niin kauan, että osaan kohdella sua oikein. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Pakollisen ajatustenpurun jälkeen mun on pakko kertoa pari juttua. Onnistuin lauantaina polttamaan sääreni isän moottoripyörän pakoputkeen. :D Kaunis noin muutaman sentin paksuinen ja viitisen senttiä pitkä palovammahan siihen ilmestyi, ja pirun kipeä se oli alkuun. Aloe Vera-geeli toimi ensiapuna ja nyt arpea odotellessa, jee.

Olen päässyt elämässäni eteenpäin siihen vaiheeseen, että aion väkisellä katsoa kokonaisen tuotantokauden Big Brotheria. Muutaman jakson joskus muinoin katsoneena odotan mielenkiinnolla, mitä avausjakso pitää sisällään. Ennakkoluuloja riittää kumottavaksi, joten saa nähdä. Aivan ja, anteeksi paljastuksesta kultsi, mukana ideassa on myös poikaystäväni. ;)

Sometimes I'd like

Kaupunkimme on tyhjillään

Kaivon kannella yksistään

Turhaa on anteeksi pyytää

Turha käydä polvilleen

Noi lyriikat Apulannan 0010-kappaleesta tuli mun mieleen ihan sattumalta, kun iTunesista musiikkia kuunnellessani särähti korvaan oma ääneni tekemässä tuhoja tuolle kappaleelle. :0 Tästä aiheesta en ehkä jatka, yksityiskohdat voivat jäädä mun ja muutaman muun neidin synkäksi salaisuudeksi. ;)

Joka tapauksessa lyriikat saivat mut innostumaan kirjoittamaan aiheesta, joka on pyöriny mielessä ja myöskin todennäköisesti kiinnostaa ainoastaan mua.

Eräänä iltana ystävättereni kanssa satuimme kipuamaan puutyöluokan katolle. Ideasta innostuttuamme päädyimme yläkoulun liikuntasalin katolle mietiskelemään. Näkymän avartuessa yläkoulun alapihalle ja luokkien ikkunoihin mut valtasi kaipuu. Miten paljon muistoja tuohon rakennukseen ja ylipäätään tämän pienen kylän "keskustaan" liittyykään, ja kuinka vaikeaa on osata päästä niistä irti? Nyt palatessani kylälle huomaan äkkiä olevani vanha. Hyi.

Missä ovat ne ystävät ja kaverit, joiden kanssa kuului pitää yhteyttä vähintään vanhainkotiin? Tuntuu, että kaikki ovat poissa ja mikään ei ole enää samalla tavalla. Ja niinhän se on. Nämä henkilöt seurustelevat, muuttivat muualle ja viettävät aikaansa toisaalla. Tuntuu, että muistot näistä henkilöistä ovat kiinni tässä miljöössä - ja ajatus täältä lähtemisestä pelottaa mua.

Rakkaimmat ystäväni ja henkilöt, jotka käyvät kanssani samaa koulua, ovat toki edelleen osa jokapäiväistä elämääni. Mutta on niin paljon ihmisiä, joiden seuraa ja läsnäoloa kaipaan ja oon ihan herkillä kun mietin tätä. Jotenkin en osannut odottaa, että aika kuluisi näin nopeasti. Seiskaluokan aloittamisesta on nyt, hyvänen aika, viisi vuotta. Olen hyvin harmistunut, että edelleen puutteellinen taitoni elää hetkessä ei ollut niinkään kehittynyt tuohon aikaan, että olisin osannut välittää siitä, mitä näin ympärilläni.

Olenkin varsin tietoinen siitä, että kyseisiin ihmisiin en tule enää saamaan samanlaista kontaktia kuin tuolloin, sillä elämä niin sanotusti vie meitä eri suuntiin. Salaa täällä kuitenkin kuiskailen, että täällä mä olen edelleen. Mä toivon, että tulen vielä kohtaamaan nämä ihmiset. Nuo ihmiset, jotka joskus olivat mun elämä.

Haha voi ei vitsi mä kuulostan angstiselta. Mut mulla on mun muistot. ♥

Hmm ja aivan, saksin itse otsahiuksiani ja tässä tulos. Tulos lähinnä mun kuvanmuokkausinnosta. Tätä kuvaa jo kerran mulle kehuttiin alienkuvaksi. :D Mutta ensi viikolla kampaajalle, rip juurikasvu!

Don't you know

I'm happy, 'cause I've got a reason to be

a reason to breath

a reason to open my eyes and see

I've got something I want to keep

That's why I smile.

Näin. Tässä mä "en kirjoita päiväkirjamaisesti".

Tänään mut valtasi sellainen tunne, joka kutitteli mua päästä varpaisiin. Tunne, jonka usein jätän huomioimatta ja josta on tullut mulle itsestäänselvyys, vaikka niin ei saisi käydä. Fiilis, johon kaikki enemmän tai vähemmän pyrkivät ehkä tiedostamattaan olevansa sitä. Minä olen onnellinen.

Tiedän kuulostavani turhan dramaattiselta, mutta oli suorastaan innostavaa tajuta tälläinen fakta. Olen sellainen, jollaiseksi nykyajan ihmistä usein kuvaillaan: liian kiireinen pysähtyäkseni ajattelemaan mitä mulla on. Sen sijaan aikaa sen miettimiselle, mitä mulla ei ole, tuntuu löytyvän aivan riittävästi.

Hymyilyttää kun ajattelen ihmisiä ympärilläni. Äkkiä musta tuntuu älyttömän kiitolliselta, että olen räpiköinyt itseni irti joskus mut siepanneesta melankolian verkosta ja saanut elämääni ihmisiä, joiden tahdon jäävän luokseni. Mun turvaverkko on nyt ehjä ja pelko siitä, että jäisin aivan yksin on kaukainen muisto aiemmista ajoista. Voisin kirjoittaa pitkän listan ihmisistä, jotka tekevät elämästäni merkittävän, mutten koe sitä tarpeelliseksi ja se veisi liikaa aikaa. Toivon, että kyseiset henkilöt tietävät minun puhuvan juuri heistä.

Koulunkin kanssa olen saavuttanut uskomattoman ja minulle epätyypillisen motivaatiotason ja tuntuu, että kerrankin jaksan oikeasti opiskella ja tehdä työtä koulumenestykseni eteen. Tähän ei lueta mukaan kolmannen matikankurssin hylättyä, joka ei siitä suoritetuksi noussut edes uusintakokeella. Noh, mitä pienistä, uusimaan kurssia vaan. ;> Sekään ei pilaa mun superfiilistä. Ehkä maailma on sittenkin ihan kiva paikka. ;)

Lyhyesti mun pointti taisikin vain olla, että kiitos. ♥

Ps. FORMSPRING, multa täytyy kysellä. :>

Call my name

Kas hei.

Voinen heti kärkeen kertoa olevani ylpeä saatuani itseäni viimeinkin niskasta kiinni. Blogi on nimittäin virunut tyhjänä 14. maaliskuuta alkaen odottamassa juurikin tätä merkintää.

Pohdiskelin aiemmin, kuinka voisin kuvata blogini luonnetta. Verbaaliakrobatian sijaan en osannut itsekään tarkalleen sanoa, mitä tuleman pitää. Todennäköistä kuitenkin on, että merkinnät tulevat sisältämään pääasiassa ajatusten- ja tapahtumien purkua, kenties pieniä runojakin. Edellämainittuihin keskeisesti liittyvät ihmissuhteet, lievä draama, ilo, poikaystävä, stressi, arki, ystävät, ympäristöpaineet, lemmikit ja moni muukin asia, jota en juuri nyt osaa mainita. Tällaisista ainesosista tämä blogi taitaa koostua.

Itseni kuvaileminen ei todellakaan ole yksi vahvimmista osa-alueistani, mutta kohteliasuuden vuoksi voin yrittää. Olen siis vuonna 1994 syntynyt tyttö Etelä-Suomesta, Pornaisista. Käyn toista vuotta Järvenpään lukiota, jossa olen ensimmäistä vuotta tutorina. Aikomukseni on päästä läpi kolmessa vuodessa ja vaihtaa sitten maisemaa vähän korkeammalle, koulupaikan perään ja muutenkin. Toistaiseksi asun kuitenkin kotona äidin, isän, kymmenkesäisen pikkuveljen, kahden kissan ja koiravauvan kanssa. Lukion aloittamisen jälkeen harrastukseni ovat supistuneet kirjoittamiseen, piirtämiseen, musiikkiin, innostajakoulutukseen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. ;) Kyllä se opiskelukin toisinaan maittaa, ja joskus kutkuttaa ajatus lenkkeilystä. Saattaa olla, että jopa ryhdistäydyn. Tai sitten en. En aio kirjoittaa taivasta syleilevää kuvausta luonteestani tai ulkonäöstäni, sillä molemmat ovat sellaisia seikkoja, jotka varmaankin tulevat käymään ilmi tai ovat tarpeettomia tietää.

Koen nyt kiduttaneeni itseäni tarpeeksi kirjoittamalla jotakin näin muodollista ja vielä kahdesti Bloggerin pettäessä. Odotan mielenkiinnolla, että pääsen oikeasti kirjoittamaan. :> Sillä välin minut tavoittaa ainakin

- IRC-Galleriasta

&

- Facebookista.