Sometimes I'd like

Kaupunkimme on tyhjillään

Kaivon kannella yksistään

Turhaa on anteeksi pyytää

Turha käydä polvilleen

Noi lyriikat Apulannan 0010-kappaleesta tuli mun mieleen ihan sattumalta, kun iTunesista musiikkia kuunnellessani särähti korvaan oma ääneni tekemässä tuhoja tuolle kappaleelle. :0 Tästä aiheesta en ehkä jatka, yksityiskohdat voivat jäädä mun ja muutaman muun neidin synkäksi salaisuudeksi. ;)

Joka tapauksessa lyriikat saivat mut innostumaan kirjoittamaan aiheesta, joka on pyöriny mielessä ja myöskin todennäköisesti kiinnostaa ainoastaan mua.

Eräänä iltana ystävättereni kanssa satuimme kipuamaan puutyöluokan katolle. Ideasta innostuttuamme päädyimme yläkoulun liikuntasalin katolle mietiskelemään. Näkymän avartuessa yläkoulun alapihalle ja luokkien ikkunoihin mut valtasi kaipuu. Miten paljon muistoja tuohon rakennukseen ja ylipäätään tämän pienen kylän "keskustaan" liittyykään, ja kuinka vaikeaa on osata päästä niistä irti? Nyt palatessani kylälle huomaan äkkiä olevani vanha. Hyi.

Missä ovat ne ystävät ja kaverit, joiden kanssa kuului pitää yhteyttä vähintään vanhainkotiin? Tuntuu, että kaikki ovat poissa ja mikään ei ole enää samalla tavalla. Ja niinhän se on. Nämä henkilöt seurustelevat, muuttivat muualle ja viettävät aikaansa toisaalla. Tuntuu, että muistot näistä henkilöistä ovat kiinni tässä miljöössä - ja ajatus täältä lähtemisestä pelottaa mua.

Rakkaimmat ystäväni ja henkilöt, jotka käyvät kanssani samaa koulua, ovat toki edelleen osa jokapäiväistä elämääni. Mutta on niin paljon ihmisiä, joiden seuraa ja läsnäoloa kaipaan ja oon ihan herkillä kun mietin tätä. Jotenkin en osannut odottaa, että aika kuluisi näin nopeasti. Seiskaluokan aloittamisesta on nyt, hyvänen aika, viisi vuotta. Olen hyvin harmistunut, että edelleen puutteellinen taitoni elää hetkessä ei ollut niinkään kehittynyt tuohon aikaan, että olisin osannut välittää siitä, mitä näin ympärilläni.

Olenkin varsin tietoinen siitä, että kyseisiin ihmisiin en tule enää saamaan samanlaista kontaktia kuin tuolloin, sillä elämä niin sanotusti vie meitä eri suuntiin. Salaa täällä kuitenkin kuiskailen, että täällä mä olen edelleen. Mä toivon, että tulen vielä kohtaamaan nämä ihmiset. Nuo ihmiset, jotka joskus olivat mun elämä.

Haha voi ei vitsi mä kuulostan angstiselta. Mut mulla on mun muistot. ♥

Hmm ja aivan, saksin itse otsahiuksiani ja tässä tulos. Tulos lähinnä mun kuvanmuokkausinnosta. Tätä kuvaa jo kerran mulle kehuttiin alienkuvaksi. :D Mutta ensi viikolla kampaajalle, rip juurikasvu!