Don't you know

I'm happy, 'cause I've got a reason to be

a reason to breath

a reason to open my eyes and see

I've got something I want to keep

That's why I smile.

Näin. Tässä mä "en kirjoita päiväkirjamaisesti".

Tänään mut valtasi sellainen tunne, joka kutitteli mua päästä varpaisiin. Tunne, jonka usein jätän huomioimatta ja josta on tullut mulle itsestäänselvyys, vaikka niin ei saisi käydä. Fiilis, johon kaikki enemmän tai vähemmän pyrkivät ehkä tiedostamattaan olevansa sitä. Minä olen onnellinen.

Tiedän kuulostavani turhan dramaattiselta, mutta oli suorastaan innostavaa tajuta tälläinen fakta. Olen sellainen, jollaiseksi nykyajan ihmistä usein kuvaillaan: liian kiireinen pysähtyäkseni ajattelemaan mitä mulla on. Sen sijaan aikaa sen miettimiselle, mitä mulla ei ole, tuntuu löytyvän aivan riittävästi.

Hymyilyttää kun ajattelen ihmisiä ympärilläni. Äkkiä musta tuntuu älyttömän kiitolliselta, että olen räpiköinyt itseni irti joskus mut siepanneesta melankolian verkosta ja saanut elämääni ihmisiä, joiden tahdon jäävän luokseni. Mun turvaverkko on nyt ehjä ja pelko siitä, että jäisin aivan yksin on kaukainen muisto aiemmista ajoista. Voisin kirjoittaa pitkän listan ihmisistä, jotka tekevät elämästäni merkittävän, mutten koe sitä tarpeelliseksi ja se veisi liikaa aikaa. Toivon, että kyseiset henkilöt tietävät minun puhuvan juuri heistä.

Koulunkin kanssa olen saavuttanut uskomattoman ja minulle epätyypillisen motivaatiotason ja tuntuu, että kerrankin jaksan oikeasti opiskella ja tehdä työtä koulumenestykseni eteen. Tähän ei lueta mukaan kolmannen matikankurssin hylättyä, joka ei siitä suoritetuksi noussut edes uusintakokeella. Noh, mitä pienistä, uusimaan kurssia vaan. ;> Sekään ei pilaa mun superfiilistä. Ehkä maailma on sittenkin ihan kiva paikka. ;)

Lyhyesti mun pointti taisikin vain olla, että kiitos. ♥

Ps. FORMSPRING, multa täytyy kysellä. :>